29.11.2013

Ensimmäinen kerta

Jostain syystä elämässä muistaa parhaiten sellaisia asioita jotka ovat ensimmäisiä. Sitä uutta kokemusta odottaa vähän jännittyneenä, tai jopa hermostuneena. Ja sitten kun jotain tapahtuu, niin pienetkin asiat syöpyvät syvälle muistin syövereihin. Vieläkin muistan monta asiaa nuoruudesta ja lapsuudesta, moni uudempi asia on jo hukkunut johonkin. Edelleen muistan ensimmäisen koulupäivän, sen jännittyneen mielen kun kävelin koulupihalle uusi reppu selässäni. Tässä iässä lukee nuoruuden kokemukseksi myös perheen perustamisen. Jotain on mieleen jäänyt omista häistäkin. Tai sen kun perheemme ensimmäinen lapsi syntyi, se meinasi olla jo vähän liiankin jännää, vaikka vain puolisona ja isänä mukana olin.

Kokemuskoulutuskeikkoja olen muutaman viime vuoden aikana tehnyt useita. Niistäkin on varmasti parhaiten jäänyt mieleen se ensimmäinen. Käytyäni kurssit ja valmistuttuani uuteen ”ammattiin” odotin innoissani sitä ensimmäistä kertaa kun pääsen kertomaan omaa tarinaani opiskelijoille, tai kenelle hyvänsä. Mutta eipä se niin helposti käynnistynytkään. Lähettelin sähköposteja lähiseudun oppilaitoksiin ja odottelin vastauksia. No, tulihan niitä. Yleensä niissä ystävällisesti kerrottiin, että juuri nyt ei ole tarvetta tällaiseen koulutukseen. Laajensin rinkiä ja lähettelin viestejä. Vastaus oli sama. Kyllä se vähän masensi.

Ennätti kulua melkein kaksi vuotta ja olin jo valmis luopumaan koko asiasta. Onneksi liittomme työntekijä otti siinä vaiheessa asian hoitaakseen. Ja jälkeä alkoi heti tulla. Vieläkään en tiedä montako puhelua hän soitteli, ja kenelle, mutta eräänä päivänä minuun viimeinkin otettiin yhteyttä. Minulle järjestyi ensimmäinen keikka! Sovimme että tulen viikon päästä pitämään 1,5 tunnin luennon. Se viikko oli vähän liiankin jännittävä. Kuumeisesti valmistelin PowerPoint esitystä. Hassua että noiden parin odotusvuoden aikana en ollut sitä vielä tehnyt. Ehkä olin odottanut tarkempaa ohjetta, selitystä luennon aiheesta. Ja nyt minulle kerrottiin että voin puhua siitä mistä haluan.

Suunnittelin, kirjoitin, ja luennoin (kamarissa suljettujen ovien takana). Ja aina välillä ja lopuksi katsoin kelloa. Jääkö loppuun tarpeeksi aikaa keskustelulle, tuleeko kaikki tärkeät asiat kerrottua? Kokonaisesta PowerPoint-luennosta jouduin luopumaan, paljastui että tietoni ja taitoni eivät sillä alalla olleetkaan niin hyvät kuin olin luullut. Ennen se olisi ollut helppoa, mutta ei nyt. Siinä vaiheessa alkoi harmittaa se kahden vuoden vetelehtiminen. Niinpä tyydyin laittamaan pari tärkeää kuvaa PowerPoint -esitykseen ja kaiken muun pieniin paperilappuihin. Ja sujuihan se niinkin. Päivät vilahtivat vauhdilla ja viimein kaiken oli oltava valmista. Huomenna on se päivä!

Tulin koululle hyvissä ajoin. Odottelin aulassa vähän hermostuneena, opettaja oli luvannut noutaa minut sieltä. Muistan hyvin kun katselin ohi marssivia oppilaita ja opettajia. Monta kertaa ennätin olla jo varma; tämä se täytyy olla. Mutta ei, ohi meni. Viimein saapui hymyilevä ystävällinen nainen. Hän esitteli itsensä ja kätteli. Siirryimme luokkahuoneeseen ja siellä kaikki sitten toimikin ihan hyvin. Otin paikkani luokan edestä opettajan pöydän äärestä. Tietokoneen kylkeen asetettiin muistitikku ja laatimani kuva rävähti luokan seinälle. Rauhassa odottelin oppilaiden saapumista. Pikkuhiljaa sisälle tulikin väkeä. Ja kohta oli kaikki pulpetit valloitettu. Katselin opiskelijoita, mukana oli monen ikäisiä. Tämä pitikin olla sellainen aikuisopiskelijoiden ryhmä.

Opettaja aloitti tilaisuuden esittelemällä minut ja toivottamalla tervetulleeksi. Ja sitten oli minun vuoroni. Tätä hetkeä olin ehkä jännittänyt kaikkein eniten. Kaikki katsoivat minua odottavin katsein. Mitä minä heille puhuisin? Aloitin kertomalla vähän itsestäni, ja siitä että tämä on minulle ensimmäinen luento. Ja sitten kaikki vain loksahti paikoilleen. En enää jännittänyt. Kerroin vain omaa tarinaani. Kukapa muu sen osaisi paremmin kertoa? Ja ne asiat joita en heti muistanut, kuuluivat asiaan. Ne olivat osa minua. Turha väittää kärsivänsä huonosta muistista jos muistaa kaiken!

Aikataulu onnistui paremmin kuin hyvin. Sillä hetkellä kun lausuin esitykseni viimeiset sanat, jäi kysymyksille hyvin aikaa. Ja kysymyksiä tuli. Tässä vaiheessa selvisi ne asiat jotka kertomuksessani olivat jääneet vähän vajaiksi. Sitten kun viimeinenkin oli selvitetty, laitoin opettajan avustuksella tyhjät paperit kiertoon pitkin luokkaa. Pyysin jokaista tekemään pienen arvostelun tästä minun ensimmäisestä luennosta. Kynät raapustivat juttuja paperille, oli mielenkiintoista seurata noita keskittyneitä katseita. Pikkuisen ylipitkäksi taisi tunti venyä, mutta ikään kuin kenelläkään ei olisi ollut kiire pois luokasta. Kiittelin vielä oppilaita ja sitten luento oli päättynyt.

Kävin vielä opettajan kanssa kahvilla. Juttelimme ja sovimme jatkosta. Ja sitten kaikki oli ohi. Istuin autossa ja ajoin kohti kotia. Ajatukset pyörivät vielä luokkahuoneessa ja koin kaiken uudelleen. Eipä tullut mieleen mitään mikä olisi pitänyt tehdä toisin. Ensimmäinen keikka oli onnistunut! Nyt jälkeenpäin voin todeta että monikin asia olisi ehkä pitänyt kertoa toisin, mutta ei se haittaa. Minulle se oli sillä hetkellä täydellinen onnistuminen.

Kotona luin oppilaiden kommentit. Ja täytyy sanoa että se herkisti. Ilmeisesti monelle kuulijalle hetki oli ollut melkein järkyttävä, mutta myös kannustava, vaikeistakin vammoista on mahdollista toipua vielä elämään (melkein) normaalia elämää. Onneksi muutama oppilas oli pystynyt myös toteuttamaan toiveeni kriittisyydestä ja parannusehdotuksista. Ne vinkit ovat kultaakin kalliimpia. Vieläkin otan välillä palautenipun luettavaksi ja etsin sieltä ne hienovaraiset negatiiviset kommentit. Niitä ei saa unohtaa.

Tästä se lähti liikkeelle. Keikkoja alkoi tulla ripeään tahtiin, ilmeisesti koulujen välillä sana jotenkin kulki. Ennen seuraavaa tilaisuutta sain jo tehtyä sen PowerPoint-esityksenkin valmiiksi, ja eihän se niin kovin vaikeaa ollut kun rauhassa sai miettiä ja muistella. Mutta kyllä edelleenkin tuo ensimmäinen keikka on ensimmäinen. Sen muistaa aina.

Harri Laakko,
Aivovammaliiton kokemuskouluttaja

Takaisin