6.12.2013

Kokemuskouluttajana toimiminen

Olen käynyt kertomassa omaa ns. elämän tarinaani jo melkein kymmenen vuoden ajan eri opiskelijaryhmille ja kuulijakunnille. Kokemuskouluttajana toimiminen on antoisaa puuhaa, siinä annat itsestäsi muille, mutta samalla myös saat itsekin jotain kuulijoilta.

Ensimmäisinä kertoina sitä kyllä istui kynä ja paperia kädessä jo viikkoa ennen esitystä, mietti ja pyöritteli mielessään, että mitä kertoa. Sitä teki tukisanalappuja ja mietti esityksen kulkua. Välillä sitä huomasi ajattelevansa aivan jotain muuta tai huomio kiinnittyi muuhun, esim. television katselu samalla oli erittäin mielenkiintoista. Sitä ajatteli, että ”kaikkeen sitä lupautuu, kun tästä selviän, en enää ikinä lupaudu moiseen…” Niinpä! Tuntui, että eihän minulla ole mitään annettavaa kenellekään.

Aina esitys valmistui kuitenkin lopulta vasta myöhään edellisenä iltana. Kertoessaan omasta elämästä ja elämän tilanteesta sitä miettii, että mitä haluaa paljastaa omasta itsestään sekä mitä voi kertoa muista läheisistä ihmisistä, jotka ovat olleet vaikuttamassa olennaisiin asioihin. Toisaalta pelottikin avata vieraille ihmisille sitä omaa elämäänsä.

Esityspäivän koittaessa oli kovastikin perhosia vatsassa. H-hetken lähestyessä kädet hikosivat, ääni värisi, jänskätti aivan hirveästi, tuntui että kuolen…

Kun pääsi alkuun ja yleisöstä poimi pari ns. tukihenkilöä, kenelle asiaa kertoi, niin juttu alkoi luistaa ja pian ei huomannutkaan, että hups, puolitoista tuntia on kulunut kuin siivillä ja homma hoidettu. Esityksen jälkeen on todella ”voittaja- fiilis” ja olisi valmis heti vetämään vaikka saman toiseen kertaa… Kuulijat ovat pitäneet esitystä hyvänä, antoisana, mielenkiintoisena jne. Sen tekee se, että kokemuskouluttajana olen käynyt läpi ja kerron asioista, mitä ei voi lukea kirjoista eikä niistä osaa edes ajatella, koska ei ole kuullut tai itse kokenut moista. Joskus voi kuulijakunnasta löytyä joku, jolla on hyvinkin samantyyppisiä kokemuksia, mutta jokainen kokemuskouluttaja on oman elämänsä asiantuntija, eikä kukaan toinen voi tulla sanomaan, ettei se noin ole. Yleisöltä saaman palautteen ja se ihanan vahvan ”voitin itseni ja tein sen” –tunteen takia sitä on tullut lupauduttua puhumaan uudelleen, ja uudelleen ja uudelleen…

Olen sen tyyppinen ihminen, että mielelläni lupaudun kertomaan tarinaani ja innolla sen teenkin. Esitykseen valmistuminen nykyään vaan aika usein tuppaa jäämään viime tinkaan. Monesti vasta aamulla alan miettimään, että mitähän sitä kertoisi.

Nyt kun hommaa on tehnyt paljon, se menee ehkä liiankin ”lonkalta” vaan. Vieläkin voisi miettiä tarkemmin esitystä ja sitä, että miten esitystä muuttaisi ja elävöittäisi uudella tavalla. Alkaa olla jo paljon esityksiä takana ja tuntuu, ettei minulla tosiaankaan ole enää annettavaa. Monet ovat jo kuulleet tarinani erilaisina versioina eikä minulla enää ole uutta annettavaa ihmisille, vaikkakin kuulijakunta on eri joka kerta.

Kokemuskouluttajan ammattitaitoon kuuluu myös se, että osaa lopettaa homman ajoissa…

Kirjoittaja on Lihastautiliiton kokemuskouluttaja

Takaisin