10.01.2014

Muistoja

Muistoja

Olo on raukea. Tulin juuri saunasta, ja siellä lauteilla istuessa ajatukset pyörivät päivän tapahtumissa. Kaikki kelautui mielessä uudelleen läpi, ja niinpä tuntui luontevalta istahtaa tietokoneen ääreen kirjoittamaan kaikkea muistiin.

Aamulla heräsin varhain ja hoitelin kotona kaiken tarpeellisen, kuten koirien ruokinnan ja ulkoilutuksen, astianpesukoneen tyhjennyksen ja täytön, pienen siivouksen ym. Eli sellaisia normaaleja koti-isän hommia, näitä teen joka aamu. Mutta tänään mielessä oli koko ajan Päivän Tapahtuma. Ja niinpä riensinkin hyvissä ajoin vaihtamaan esiintymisvaatteita päälleni. Niin, eiväthän ne vaatteet nyt mitenkään erityiset ole: tummat housut, kauluspaita ja neuleliivi. Mutta ovat kuitenkin hyvin päälle sopivia, – ja vaimon tarkistamia.

Ennen lähtöä laitoin vielä rintaan liittomme kokemuskouluttaja-merkin neulalla kiinni. Se tekee minusta vähän viisaamman näköisen (ainakin luulen niin). Lopuksi otin esitekassin mukaani ja suljin kotimme oven. Maailma kutsui ja minä lähdin.

Koulun pihalle saavuin puolen tunnin päästä. Ensimmäisen esityksen alkuun oli aikaa vielä noin 20 minuuttia. Tuttu opettaja saapui melkein heti opastamaan minut oikeaan luokkaan. Oven vieressä olevan pöydän täytin esitteillä. Seuraavaksi tökkäsin muistitikun tietokoneen kylkeen ja esitelmän avausteksti ilmestyi näkyviin. Vielä oli vajaa kymmenen minuuttia tunnin alkuun. Käväisin lähellä olevassa WC:ssä. Mitään isompaa hätää minulla ei ollut, mutta siellä näkymättömissä oli hyvä vähän heilutella käsiä ja pyöritellä olkapäitä. Tässä vaiheessa katosi se liiallinen jännitys, tuntui että veri alkoi kiertää paremmin.

Tämän päivän kaksi luentoa oli molemmat tarkoitettu lähihoitajaopiskelijoille. Molemmissa luokissa oli noin kaksikymmentä oppilasta. Ensimmäinen esitys oli aikuisopiskelijoille, toisessa kuulijoina oli vähän nuorempia oppilaita. Kokemusteni mukaan yleensä aikuisopiskelijoilta saa helpommin kysymyksiä, mutta poikkeuksiakin on. Olen törmännyt todella nuoriinkin innokkaasti kyseleviin oppilaisiin. Ja luulenpa että kyllä ne nuoretkin aina kiinnostuneita ovat, mutta ehkä kysymyksiin ei vain aina riitä tarpeeksi rohkeutta.

Luokassa opettaja esitteli minut oppilaille ja toivotti tervetulleeksi. Muutamalla sanalla kerroin vähän itsestäni ja pyysin esittämään kysymyksiä heti kun mieleen tulee. Silloin kun aloittelin näitä luentoja, niin annoin kysymyksille luvan vasta esityksen jälkeen. Jossain vaiheessa kuitenkin kysymyksiä tuli kesken luennon, ja yllättäen huomasin, ettei niistä ollutkaan suurta ongelmaa. Oikeastaan ne kuvastivat paremmin minun vaikeuksiani. Eli jos jonkin keskeytyksen vuoksi unohdan sanottavani, niin mitä siitä! Sehän kertoo minun ongelmistani enemmän kuin tuhat sanaa.

Tämän päivän tuplatuntien (2 x 1,5h) esitykset olivat molemmat samanlaisia. Eli kerroin tarinani onnettomuudesta, hoidosta ja elämästä kaiken sen jälkeen. Vuosien mittaan tarinan painopiste on enemmän siirtynyt arjen asioihin tämän päivän elämässä, ja niissäkin on toden totta kyllä tarpeeksi kummallisia sattumuksia. Mutta totta kai, aina pitää huomioida kuulijat. Jos opiskelijat valmistuvat aikanaan esimerkiksi sosionomeiksi, on hyvä kertoa mahdollisimman paljon heidän tulevaan ammattiinsa liittyviä asioita. Tai jos kyseessä on sairaanhoitajaopiskelijat, niin heidän mielenkiintonsa on varmasti enemmän niissä sairaalaan ja potilaan hoitoon liittyvissä asioissa.

Mutta tänään puhuin lähihoitajaopiskelijoille. Kerroin onnettomuudesta ja jälleen kerran oli omakin ääneni lähellä itkua. Tämä itkuherkkyys on hyvin henkilökohtaista. Minun kohdallani se liittyy onnettomuuden aiheuttamiin vammoihin, en siis voi sille mitään. Yleensä kerron tästä asiasta heti esityksen alussa, ja jostain syystä silloin ei yleensä kyynel tulekaan niin herkästi. Eihän siitä itkemisestäkään varmasti mitään haittaa ole esityksessä, mutta minun kohdallani yritän sitä kyllä vähän välttää. Ja kyllä siellä kuulijoillakin näytti taas kerran olevan itku lähellä.

Onnettomuudesta selvittiin ja seuraavaksi oli pitkä kertomus vammojeni hoitoon liittyvistä asioista, ja tietenkin noista näkymättömistä vammoista joita kaikkien yllätykseksi minussa on. Ja lopuksi siirryttiin lähemmäksi tätä päivää. Kysymyksiä tulvi koko ajan. Tälläkin kerralla jotkin kysymykset vaativat enemmän vastauksia ja aikaa. Esityksen runko pysyi kyllä kasassa, mutta eräät asiat ehkä jäivät vähän vähemmälle huomiolle. PowerPoint-esityksessä minulla on käytännössä vain kaikista tärkeistä asioista otsakkeet ja alla luettelo. Mielestäni ei ole järkevää kirjoittaa nähtäväksi kaikkea mitä sanoo, avainsanat riittävät hyvin. Ja se kyllä toimii minunkin kohdallani, vaikka muistini on varsin huono. Kieltämättä joskus on jokin sana aiheuttanut täydellisen unohduksen, mutta silloinkin voin todeta:

”…tälläkin sanalla on jokin merkitys, mutta valitettavasti en sitä nyt muista, tässä on hyvä esimerkki siitä…”

Ja totta puhuen, varsin usein saan silloin yleisön joukosta hyvää tukea. Näissä tilanteissa pääsen ikään kuin lähemmäksi kuulijoita.

Ensimmäinen luento alkoi olla jo finaalissa. Kaikki oli kerrottu ja kuulijat esittivät vielä lopussa muutaman kysymyksen. Tilaisuuden lopuksi kehotin ottamaan liittomme aineistoa luettavaksi, en halua kantaa kaikkea takaisin kotiin. Iloisin ilmein poistuvia oppilaita oli kiva katsella, tuntui että olen ehkä onnistunut. Mielen täytti hyvä olo. Loistava yleisö, he elivät mukana.

Seuraavaksi opettaja johdatti minut koulun hotellihuoneeseen. Eli kyseessä oli todellakin aivan aidon hotellihuoneen näköinen tila. Se toimi varmaankin harjoitustilana hotellialaa opiskeleville oppilaille. Siellä minua odotti valmis ateria! Tämä oli aivan uskomatonta! Opettaja kehotti minua syömään kaikessa rauhassa ja ottamaan päivätorkut. Hän tulee kyllä herättämään sitten kun seuraava tunti alkaa.

Väsymyksen vuoksi joudun todellakin nukkumaan päivittäin puolen tunnin nokoset. Kotona teen sen omassa sängyssä. Matkoilla ollessani on oman auton kallistettava istuin myös ihan oiva paikka, ellei ole kovin kylmä ilma. Mutta tällä kertaa ateria ja lepo hotellihuoneessa! Olin aivan otettu. Täytyy sanoa että ruoka oli hyvää ja lepohetki loistava. Kovasti kiitoksia!

Seuraava luento alkoi. Tällä kertaa kuulijoina oli vähän nuorempia opiskelijoita. Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes yksi tyttö pyörtyi! Minä pelästyin melkoisesti. Onko nämä tarinani liian pelottavia? Toiset oppilaat auttoivat pyörtyneen lepoasentoon, onneksi mitään loukkaantumista ei tapahtunut. Joku arveli että luokassa ei ollut tarpeeksi happea, ja niinpä ikkunoita avattiinkin kaiken varalta. Itse kyllä epäilen, että oma kertomukseni saattaa olla oikeasti vähän liiankin raju. Ehkä sitä pitää vielä vähän keventää.

Mutta luennon loppu sujui ihan hyvin. Kysymyksiäkin tuli, ja myös tästä tunnista jäi kuitenkin ihan hyvä mieli. Viimeiset oppilaat poistuivat luokasta ja jäin opettajan kanssa kahden. Keräsin loput esitteet pois, ja saatoin todeta niiden käyneen hyvin kaupaksi. Kevyen kuorman kanssa sain palata kotiin. Kotimatkalla tuntui taas kerran kaiken onnistuneen ihan hyvin. Jälleen olin kuin uudesti syntynyt. Elämä hymyili minulle!

Aivovammaliiton kokemuskouluttaja, Harri Laakko

 

Takaisin